Mansikin mietteitä maantien laidalla

Voi  tuhannen  tulimmaista  noita  kärpäsiä. Ne  työntyvät  silmiin, korviin  ja  joka  paikkaan. Aurinko  porottaa  vailla  mitään  määrää, eikä  varjosta  oo  niin  tietoakaan. Kyllä  sais  emäntä  vähän  kattoo, mihinkä  meikäläisen  päiväks´ pistää, vaikka  eipähän  se  tainnut  paljon  aatella, kun  niillä  oli  niin  kauhia  hoppu  sinne  kirkonkylälle.

Se  on  nääs  perjantaipäivä  nyt,  ja  arvaanpa  jo  edeltä  käsin, minkälainen  ilta  on  eessä. Mitähän  varten  se  isäntä  haisee  niin  kummalliselle  aina  perjantaina. Sitten  ne  heittää  emännän  kanssa  niin  hirveetä  herjaa, että  taatusti  on  mansikin  korvat  punaiset,  vaikka  ei  se  taida  karvojen  alta  näkyäkään.

Sitten  emäntäkin  tulee  niin  vihaseks´, että  se  hyvin  helposti  loimauttaa  lypsyjakkaralla  persuustaan, jos  ei  tarpeeksi  äkäseen  älyä  kääntyillä. Niin  niin – semmosta  se  on, vaan  mitäpä  sitä  lehmä  voisi  moisille……

         
Paniskohan  tuon  purkan  toiseen  poskeen – ihan  hampaat  väsyy  tuosta  ikuisesta  jauhamisesta, vaan  se  kun  on  niin  muotia  meidän  lehmien  kesken.

         
Katos  vaan – siinähän  se  Alatalon  Mikko  painuu  keikalle. Näkyy  tuossa  tien  poskessa  olevan  mainos, että  täälläpäin  se  jossain  sjungailee  tänään. Sääliks´ käy  jätkää, kun  sillä  on  niin  paljon  rahaa, ettei  paskalle  taivu. Eipä  oo  helppoa  silläkään. Sitä  minä  en  kyllä  ymmärrä, että  mitä  se  raha  oikein  on, paitsi  että  sitä  on  oltava  ja  mieluummin  mahollisimman  paljon. Sen  jälkimmäisen  asian  taas  ymmärrän  sitäkin  paremmin. Vaikee  on  olla, jos  ei  pötsi  välillä  tyhjene. Mutta  sepähän  on  sen  Mikon  päänsärky.

         
Postikin  näkyy  tulevan…….Tuopikohan  se  meijän  nuorelle  isännälle  taas  semmoisen  paperinpalan, että  se  menee  heinäpeltoon  pitkäkseen  sitä  ihailemaan. Sillä  on  niin  autuas  ilme  naamallaan  jotta…..

         
Siitä  lähtien, kun  se  yksi  kaunis  pitkätukkainen  tyttö  nousi  tuosta  portin  pielestä  linja-autoon, ja  se  Jussi  oli  sitä  saattamassa, on  posti  aina  selkä  vääränä  kantanut  niitä  lappusia.  Oikein tässä naurattaa, kun  se Jussi  tulee  aina  niin  onnelliseksi  siitä, että  sen  silmissä  muljahtaa melkein talipuolet  päällepäin.  Samanlaisia  silmäyksiä  minä  oon  nähnyt  naapurin  isännän  heittelevän  minun  emäntääni  päin,  kun  minun  isäntä  sattuu  olemaan  loitommalla. Mutta  eihän  se  emäntä  siitä  välitä, mokomakin  lökäpöksy – aina  se  pahuksen  piippukin  leukapielessä. Oikein  siinä  Mansikin  silmiin  vesi  herahtaa, kun  se  pölläyttää  siitä  piipustaan  oikein  muhkeat  sauhut. Ihmettelen  minä  vähän, kun  olen  radiosta  kuullut  höpinöitä  siitä  ilman ym.  puhtaudesta, jotta  eipä  oo  puheet  menneet  perille.

         
Se  on  kyllä  eri  mukava  asia, kun  se  isäntä  osti  talvella  sen  radion  sinne  navettaan. Mikäpä  on  Mansikin  köllötellä – maha  ruokaa  pullollaan – purkka  poskessa – silmät  laiskasti  lupsahdellen – hyvää  musiikkia  kuunnellen. Niistä  sanoista  ei  meikäläinen  kaikkea  ymmärrä, vaan  eipä nuo  viisaammatkaan….Kerrankin  kuulin, kun  yhdessä  laulussa  oli  semmoinen  sana, jonka  isäntä  vinkaisee, kun  se  on  oikein  vihainen. Emäntä  sitä  ihmetteli, että  kuulikos  hän  nyt  ihan  oikein. Mitähän  se  siinä  oikein   tarkoitti.

         
Niinpähän  se  kohta  on  tää  niittykausi  ohi  ja  alkaa  se  pitkä  navettakausi. Eilen  näin, kun  hanhiparvi  matkusti  etelään  päin. Siinä  oli  pistetty  reput  pykälään  ja  lähdetty  oikein  joukolla  etelän  maille. Lähti  se  keväällä  Heluna – lehmä  ison  kuorma-auton  kyytiin, vaan  eipä  oo  takas  tullut. Varmaan  pääsi  pitkälle  matkalle.

         
Lapsetkin  alkoivat  koulunkäynnin, niin  että  syksyssä  ollaan. Tuolta  vähän  matkan  päästä semmoinen  Simo – poikakin  aloitti  ensimmäisen  vuoden.  Eka – päivänä  se  poloinen  taapersi  kotiin  päin  jalat  harallaan, housut  märkänä. Pieni  kun  on  vielä, ei  ollut  muistanut  hoitaa  koulussa  lähtiessään   asioitaan. Sais  nuo  ihmislapsetkin  vähän  kauemmin  olla  kotonaan  äitinsä  hoivissa.

         
Radiossa  ovat  kiistelleet  semmoisestakin  aiheesta, että  pitäiskö – vaiko  ei,  jonkin  Arafatin  tulla  Suomeen. Näin  lehmän  järjellä  ajatellen  olis  ihan  yks´ hailee  tulisko  vai  nou. Mutta  nuo  ihmiset  ne  jaksaa  jauhaa  jonnin  joutavia  asioita. Niin kuin  nyt  sekin, että  mitä  joku  Reigan  sanoo. Meillä  lehmä  sanoo  ammuu – ja  toinen  vastaa  samalla  mitalla  ammuu. Eikä  meillä  muutenkaan  riidellä, eikä  tarvita  mitään  atomipommiloita. Jokaisella  on  omat  pommit, jotka  läjäytetään  navetan  lattialle. Siitä  isäntä ne  korjaa  pois  ja  ajaa  pellolle. Niin  yksinkertaista  se  on  lehmän  elämä. Pystyispä  ihmiset  samaan, niin  loppuisi  joutavat  kuhinat  ja  kahinat.

                                                

Mai-Lis  Könönen