Mi olisikaan kesää parempi, Suomen suvea sulompi.
Talven tieltään unhoon heittää, kukkasilla pellot peittää.
Musikantit saapuu sadat.
Viulujansa viritellen, kurkkujansa kakistellen.
Kovan konsertin aloittaa, soitannoista suloisimman.
Vapaina välkkyy laineet lammen, kosket kuohuu kahlehitta.
Purot pienet pärsytellen, joet suuret jolkotellen.
Puut ylleen kietoo juhlavaatteen, saa ihmisetkin tuosta aatteen.
Turkit vällyt nurkkaan heittää, vartensa kevyesti peittää,
Kevättuulen kutitella, auringon armaan tirkistellä.
Kesäyössä keijut tanssii, menninkäiset esiin marssii.
Koloista antoin - alta turpeen.
Kaikenlaista kansaa herää,
kesäyötä kuulostamaan - aurinkoa kurkistamaan.
Sehän paistaa kaiken yötä, kunnes nukkuu syksyn myötä.
Ääniä myös yöhön mahtuu.
Kaikenlaista sirkutusta sipinää ja lörpötystä.
Kukuntaa ja kurnutusta, pörinää ja piipitystä.
Tuotapa jo kuunnellessa -
sydän onnesta sykertyy, poven piiloissa käpertyy.
Voiko olla ihanampaa, Suomen suvesta sulompaa.
Koko luonto Luojan luoma, Hänen meille lahjaks' suoma.
Aarteitansa meille tuhlaa, elo on kuin yhtä juhlaa.
Vaan ei kaikki ihmispolot, joill' on liian hyvät olot.
Näe Luojan luomistyötä, ihaile ei kesäyötä.
Arvosta ei kesäpäivää, vaikk' ei oisi pilven häivää.
Aina valmiit valittamaan, suremaan ja jurnuttamaan.
Kelle päivä liikaa paistaa, toiset ei saa poutaa maistaa.
Jos on helle, kansa huokaa. Huh-huh-vilvoitusta tuokaa.
Vaan jos sataa ropisuttaa, kohta vilu vapisuttaa.
Siis kenpä ei nauttisi kesästä aivan sulaisi suvesta.
Avaisi jo silmät korvat, kaiki aistit ammollensa.
Kesän keikkua kunnolla.
Sopukoissa ihmismielen, masennukseen taipuvaisen.
Useinkin niin ilottoman, suvellakin sulottoman.
Kesä juhlamielen antaa, sumukeijuin siivin kantaa.
Yli kaikkien rajojen, halki aikojen - olojen.
MaiLis Könönen
